Miten minusta tuli tällainen ihminen joka olen tänään

 Tämä on kysymys jota olen miettinyt pitkään. Olen saanut elämän mittaisen kasvatuksen lujuudesta, periksiantamattomuudesta, uskosta parempaan, toivosta, paremmasta huomisesta, onnellisuudesta, rakkaudesta, kiitollisuudesta sekä siitä että koskaan ei saa luovuttaa. Nämä kaikki asiat ovat kantaneet niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. 

Elämä lyhyesti 

Olen toki kasvanut rakastavassa perheessä. Jossa äiti yritti tehdä kaiken meidän lasten eteen, ja tekikin. Myös isä oli rakastava ja lämmin, valitettavasti hän vain sairastui päihdesairauteen eikä vain enää pystynyt huolehtimaan meistä lapsista sillä ei kyennyt itsestäkään. Silti hän välitti meistä aina ja me hänestä. Äiti toki päätti meidän lasten vuoksi erota hänestä jotta me saisimme paremmat lähtökohdat, silti kuitenkin näimme isää ihan niin usein kuin halusimme ja vanhemmilla oli aina lämpimät sekä hyvät välit. Joten olen kasvanut päihdeperheessä lapsuuden, tästä en kuitenkaan kanna kaunaa enkä katkeruutta. Sillä ihminen ei voi sairaudelleen mitään. Päihdesairaus on julma sairaus joka koettelee koko perhettä. Olen kuitenkin oppinut tuosta paljon sekä saanut viisautta, joten olen kääntänyt sen vanhuudeksi. Vanhempien erottua isä asui hetken yksin kunnes muutti asuntolaan, ja hyvä niin. Tuonne sitten teimme retkiä perheen kesken jotka oli mukavia yhteisiä hetkiä. Joten kaikesta näistä jäi hyvät muistot. Reilu 3 vuotta sitten saimme haudata isän viimeiselle matkalle läheisten läsnä ollessa. Eikä tuokaan ollut enää raskasta sillä päihdeperheen lapsena surutyön on tehnyt monet kerrat. Tuolloin teimme omanlaiset hautajaiset, vaikka hän kirkkoon kuului ei siellä virsiä veisattu sillä niistä ei niin välittänyt emmekä tienneet mitään virsistä sillä itse emme kuulu taas kirkkoon, mutta valittiin meidän perheelle sopivat laulut. Oikeastaan valitsimme äidin ja isän hää valssin muistona heidän yhteisestä taipaleesta, ja siitä että erota voi myös kauniisti. Kaikki nämä siis vain on vahvistanut ja kasvattanut itseäni. Olen saanut opiskella itselleni kaksi aivan toisistaan erillään olevaa ammattia. Peruskoulun jälkeen menin suoraan logistiikka linjalle josta valmistuin. Ala ei loppuvaiheessa kiinnostanut itseä enää, mutta en koskaan jätä mitään kesken. Peruskouluun 9lk ja koko ammattikoulun ajan tein myös töitä ohessa. Kaikki päivät siis täyttyi mukavasti. Lopulta hain opiskelemaan hoitajaksi Saloon, jonne pääsin omaehtoiseen opiskeluun. Tämä siis mahdollisti kokopäiväisen työssäolon. Josta valmistuin mielenterveys ja päihde puolen hoitajaksi. Joten sain hyvin nuorena ensimmäiset ikälisäni jo. Minua on siis aina kannustettu opiskelemaan sekä kehittämään itseäni. Kotoa on aina autettu kun on tarvinnut apua, eli koskaan ei ole tarvinnut jäädä yksin. Tämän vuoksi haaveena oli jatkaa opiskelua, valitettavasti tämä haave leijui tuulen mukana eikä toteudu koskaan. Mutta se ei haittaa enää.

 Mitä tulee viime aikaisiin tapahtumiin. Myös ne kaikki on vain omalta osaltaan kasvattanut. Suunta ehkä muuttui, mutta niinhän sitä elämässä voi käydä joskus. 

Kiitollisuus sekä onnellisuus

 Mistä sitten olen kiitollinen? Siitä että minulta on aina vaadittu toisten kunnioitusta. Sekä sitä että itse en ole parempi kuin joku toinen. Minua on opetettu olemaan myös aina rehellinen. Olen siis saanut erittäin hienon ja rakkautta täynnä olevan kasvatuksen. En siis vaihtaisi mitään osaa pois elämästäni, kuin tämän tapaturman ehkä ainoastaan jos saisi valita. Kaikista muista olen saanut niin hyvät opit elämään enkä olisi tällainen kuin nyt olen. En usko että olisin yhtä lojaali, Ystävällinen, kiltti, auttavainen, rehellinen sekä avoin. En olisi minä. 

 Vaikka en aina ole tehnyt viisaita päätöksiä elämässä, olen aina kantanut niiden seuraukset. Olen aina oppinut niistä myös enkä koskaan ole toistanut samaa virhettä. Itsellä on myös todella tarkat moraali normit ollut aina. Niin työssä kuin muuallakin. Enkä ole oikeastaan koskaan suostunut joustamaan näistä. Enkä koskan ole kestänyt työelämässä moraalittomuutta ja sitä että ollaan epäammattimaisia. 

 Joten olen äärettömän onnellinen elämästäni jonka olen elänyt tähän asti. Iloineen ja suruineen. Minusta on kasvatettu hieno ihminen sekä lopuet on sitten ajansaatossa muokkautunut itsekseen. Sitä ei vain aina huomaa mitä kaikkea hyvää onkaan saanut.

Elämä on kuin mänty. Alussa on pelkkää kaarnaa ja sileää jolloin on todella vaikea nousta ylös puuta pitkin. Heti kun alkaa tulemaan oksakohtia saa kuitenkin otteen, mistä pitää kiinni jottei putoa. Voi jatkaa kiipeämistä. Mitä enemmän oksia sen helpompaa on eteneminen. Välillä kuitenkin tulee hauras oksa joka katkeaa jalan alta, ja jalka lipsuu. Matka kuitenkin jatkuu kunhan saa jalanalle uuden tukevan oksan. Mitä ylemmäs pääsee sen vahvempia on oksat. Ei haittaa vaikka välillä se jalka tai käsi lipsuu, pääasia on ettei luovuta. Alkuun ei tarvitse kerta koskaan palata, eikä taakseen katsoa, riittää että etsii uuden oksan itselleen.