Mukava leiriviikinloppu, kotona odottikin murhenäytelmä sekä päätös luopumisesta piti tehdä

 Niin sitä vain on vietetty antoisa ja mukava leiriviikonloppu. Tavaten uusia ihmisiä sekä, nauttien, rentoutuen sekä kuullen erilaisia tarinoita miten kukin on vammautunut. Sitä on myös huomannut sen että miten kiitollinen olen siitä että itsellä on mennyt ainoastaan toiminta kyky, sekä on muistin ym. kanssa ainoastaan ongelmia toki myös jatkuvat kivut. Kiitollinen siitä että nuppi pelaa, voin itse kuitenkin tehdä vielä itseä koskevat päätökset vaikken kaikkea ymmärräkään aina, sillä keskittymisen puute hankaloittaa asiaa sekä tämä itse vamma pystyn silti päättämään omista asioista sekä hoitamaan omat asiat pääosin itse kunhan asettaa vain miljoona muistutusta. Virallisilla käynneillä lääkäri ym sekä hakemuksissa tarvitsen toki apua sekä avustajan sillä niistä en aina ymmärrä enkä jaksa keskittyä eli näissä on mukana aina äiti sekä hän tekee valitukset ym. En siis ole aivan toisten armoilla kuitenkaan vaikka nämä muutamat asiat nyt varmistetaan että tulee ymmärretyksi, osittain on muistin vuoksi sillä en muista kaikkea kertoa joten toinen muistaa kertoa asiat pahemmin. Siitä olen todella kiitollinen ettei vammautuminen ole vienyt tätä kykyä mukanaan. Sitä kun ei voi valita mitä säilyy ja mitä ei. Olen siis jossain määrin ollut myös onnekas. Yritän myös vaalia tuota kykyä kaikin keinoin, enkä täten halua päästä liian helpolla asioista. Yritän luoda jatkuvasti pientä haastetta itselleni jotta pieni haaste elämässä säilyisi.

 Maisemat leirillä on olleet mitä ihanimmat. Paikka on meren rannalla, joten täällä jos jossain mieli lepää. Valmiiseen pöytään päässyt syömään monta kertaa päivässä, sekä lauantaina vielä saunaankin. Mitä sitä muuta voisi haluta edes. Äiti oli mukana niin avustajan kuin äidinkin roolissa. Joten hän sai myös ehkä hieman vertaistukea. Pääsi kertomaan omia ajatuksiaan, sitä miltä hänestä tuntuu. Enhän oikeasti voi tietää mikä hänen fiilis kaikessa on enkä häntä tässä asiassa voi edes auttaa vaikka kuinka haluaisin. Joten hänelle oli hienoa päästä kertomaan myös niitä omia ajatuksiaan läheisten ryhmässä jossa luonnollisesti en itse paikalla ollut. Eli voin todeta molempien osalta onnistunut viikonloppu.

 Tämä nyt oli tämä ensi askel ylipäätään kun osallistun aivovammaliiton toimintaan. En toki voi luvata että tässä heti alkaisin aktiivisesti toimintaan mukaan. Leirille toki uudelleen toiste taidan tulla jos tällainen tulee. Ihan valmis en vielä taida olla kuitenkaan mihinkään ryhmiin. Enkä vertaistukea oikeastaan edes tarvitse sillä, itselle on riittänyt että on saanut puhua asiat muutaman läheisen työkaverin kanssa. Enhän oikeasti edes muista mitä on käynyt elän edelleen kuulopuheiden varassa, joten nuo ystävät olleet tärkeämmät. He tietävät kuitenkin juuri mistä kyse eikä tarvitse edes selittää asioita. Enkä ole sellaista tyyppiä joka jaksaisi vuosi tolkulla vatvoa samaa asiaa jossain ryhmissä. Ei kaikki sovi kaikille.

 Kotiin paluu sunnuntaina ei sitten ollutkaan ihan kaikista ihanteellisin. Piti tehdä päätös luopua rakkaasta. Tässä kohdin kyseessä oli Pirkko hamsteri. Hänen aikansa oli tullut päätökseen, juuri tänä viikonloppuna kun olin poissa. Joten jouduin tekemään tuon lopullisen päätöksen ja antaa armollisen lopun hänelle. Hän toki oli jo hyvin vanha, kunnioitettavat 2.5vuotta. Joten tämä elämän päättyminen oli jo tiedossa. Silti se sattuu yhtä paljon kun sen päätöksen teet. Silläkään ei ole väliä onko yhteistä aikaa kertynyt sen 2vuotta vai 20vuotta. Yhtä rakkaita jokainen. Nyt on kuitenkin lohdullista tietää se että hänellä ei ole mitään tuskia enää.