Mitä elämä mahtaa tuoda

Tätä ole  usein pohtinut mihin elämä oikeastaan kuljettaa. Onko mailman loppu joutua työkyvyttömyys eläkkeelle vain 27 vuotiaana? Vastaisia kun ei tunnu löytävän.

Päivät kuluu miettien mitä seuraavaksi. Nyt se pyörii lääkärikäyntien ja fyioterapian tahtiin. Toisinaan olen kysynyt itseltäni miksi minä, mitä olisin voinut tehdä toisten. ?  Niihin ei selviä vastauksia löydy. Olisiko joku muu nyt tässä tilassa muutoin? Toisaalta olen helpottunut ettei kenenkään muuhun osunut. En todellakaa  halua edes pahalle viholliselleni tälläsiä tuskia saatika joutua byrokratian kohteeksi kun eri lomakkeita pitää täytellä.

Moni kysyy enkö ole yhtään masentunut, katkera tai vihainen tapahtuneelle.

Ei en ole masentunut en kastkera enkä vihainen tekijälle. Olen vihainen itselleni miksi en tajunnut että ote oli päässyt toiselta irti ja että osuu seiraavaksi minuun. Tosin valehtelisin jos en tuntisi mitään tekijää kohtaan. Tunne etovaa ja vastenmiemistä mielentilaa. En häntä halua kohdata mutta en pelkää häntä kylläkään. Ainut pelko tässä on se että voinko milloin elää normaalia elämää ja niin että tämä kaikki paska on vain ikävä muisto.

Nauttisin pitkästä aikaa laatuaikaa.  Kävin katsomassa veljeni teatteri esitystä ja vielä kahdesti, kävin äitini kanssa pelle miljoonan konsertissa  vaikka koko sen ajan häpesin niskatukeani jonka yritin kaulahuivilla peittää. Nautin kuitenkin konsertista ja laatuajasta äidin kanssa.

Mutta silti kannan joka kerta huonoa omatuntoa kun olen ihmisten ilmoilla sairauslomalla. Vaikka lääkärinkin sanojen mukaam en saa hautautua kotiini vaan pitää tehdä asioita joista nautin  omien voimavarojen mukaan. Onko mulla oikeus nauttia sairauslomalla? Ja pystynkö nauttimaan ylipäätään tästä. Siihen on yksinkertainen vastaus EN.

Jos ihmistä haluaa kiduttaa hitaasti niin tämä on itselle se kidutus. Rakastan työntekoa oikeasti inhoan lomia kun ne on pakko pitää. Nyt ei saa edes valita olenko lomalla vaiko en, nyt on määrätty pakosti lomalle.

Minulla on paljon ihania ihmisiä ympärillä ja saanut seurata rakkaan kummipojan kehitystä syntymä hetkestä alkaen. Sain hänen napanuoransakkin leikata. Järjestin isälleni 2 vuotta sitten mailman ihanimmat hautajaiset veljeni kanssa jossa alkumusiikkina oli finlandia ja virren sijaan minä olen muistanut kappale, sama joka oli vanhempieni hää tanssi kappaleena. Näitä muistoja ei unohda koskaan. Mutta ei tunnu unohtavan myöskään tätä ikävämpää joka valitettavasti ei ole vielä edes muisto.

Joudun jakamaan lääkkeet dosettiin jotta muistan ne ottaa. Ei , ei minun kuuluisi sellaista miettä. Minun kuuluisi miettiä mitä eväitä otan töihin ja mitä sielä mahtaisi tänään olla ohjelmassa.

Tällä hetkellä nuo karvaiset kaverit on aivan mahtavan zemppaavia häkeissään. Heistä pitää huolehtia ja antaa rakastava syli.

Tämän postauksen ideaksi tuli tämä sillä kelalta tuli tieto että pitäisi alkaa hakemaan työkyvyttömyys eläkettä. Miksi en ole vielä edes aloittanut uraputkeani. Minun piti opiskella lisää ja jäädä töistä pois vasta eläkeiässä ei helvetissä 27 vuotiaana.

Lainatakseni erästä "onneksi selvittiin säihkädyksellä ja onneksi ei käynyt pahemmin" totta onneksi ei mennyt henki mutta enpä tuosta lausahduksesta muuta hyvää sitten löydäkkään.

Nyt kysymys teille lukijat.
Mistä haluaisitte tekstiä?
Aihe saa olla mikä vain koitan siitä kyllä jotai raapustaa.
🧡